 |
| Punarinta soittelee bluesia |
Suomen Kuvalehden 15.5.2015 ilmestyneessä lehdessä (nro 20)
on juttu jazzia harrastavasta lintumiehestä nimeltä Lasse J. Laine, joka on
kirjoittanut useita lintu- ja luontoaiheisia tietokirjoja. Jutussa Laine
kuvailee lempilintunsa punarinnan laulua sanomalla, että siinä soi
"hauraita helkytyksiä, värisyttäviä juoksutuksia, viipyilevää
surumielisyyttä, kuin Gary Mooren Still Gott the Bluesin soolossa."
Siispä panen ensin soimaan Gary Mooren Still Gott the
Bluesin ja kuuntelen sen jälkeen punarinnan visertelyä.
Ja tosiaan, punarinnan laulussa voi kuulla hauraita
helkytyksiä, värisyttäviä juoksutuksia ja viipyilevää surumielisyyttä. Mutta
silti, niin paljon kuin Lasse J. Lainetta ja hänen lintuasiantuntemustaan
arvostankin, Gary Mooren rajun väkevästä kitarasoolosta ei minun mieleeni tule
punarinnan haurasta helkytystä. Punarinnan blues tosin on hiukan mollivoittoinen mutta kuitenkin
jotenkin optimistinen. Siinä soi usko siihen, että ongelmista huolimatta asiat
tulevaisuudessa järjestyvät parhain päin. Mooren rajussa bluessoolossa kuvastuu
pessimismi, joka antaa vaikutelman, että jotakin hyvää oltaisiin menetetty
niin ehdottoman lopullisesti, että sitä
ei enää koskaan voi saada takaisin. Tätä ehdottoman lopullista menetystä mielestäni
kuvaa erinomaisen hyvin laulun sanoituksessa oleva ajatus, jossa laulaja epätoivoisena
kertoo havainneensa, että rakkaus ei ole hänen ystävänsä.
Tottahan toki on, että elämässä aika ajoin soi blues. Mutta jos
täytyy tehdä valinta näiden kahden erilaisen bluesin välillä, mieluummin
valitsen punarinnan vähän mollivoittoisen mutta kuitenkin optimistisen bluesin. MJA
Kuva on otettu 22.5.2015 Lopen Kaakkomäellä oleva kesämökkimme.
Kuva ja juttu on julkaistu Riihimäen seudun viikkouutisissa ja Hyvinkään viikkouutisssa 17.6.2015.
